Tikka, Heidi 2009. Mediataiteen mahdollisuudet. Arsis 2/2009
Asko Mäkelän selvitys Mediataiteen mahdollisuudet tarkastelee suomalaisen mediataiteen kenttää, sen toimintaedellytyksiä ja niiden parantamista. Selvityksessä seurataan alalla tapahtuneita muutoksia sitten vuoden 2002, jolloin Tapio Mäkelän ja Minna Tarkan Mediataide – kotimaiset toimijat ja kansainväliset mallit ilmestyi. Asko Mäkelän selvityksen tavoitteena on mediataiteen tekijöitä ja organisaatioita haastattelemalla sekä kyselytutkimuksen keinoin kartoittaa mediataiteen nykyisiä toimintaedellytyksiä ja esittää miten mediataiteen tuki tulisi hallinnollisesti järjestää niin että mediataide voisi kehittyä ja vaikuttaa sekä kulttuurissa että elinkeinona. Siten se täydentää ja toimii seurantaraporttina vuoden 2002 selvitykselle.
Tapio Mäkelän ja Minna Tarkan selvitys julkaistiin hetkellä, jolloin suomalainen mediataide oli noussut kansainvälisen huomion kohteeksi. Se kuvasi mediataidetta hybridinä toiminnan kenttänä, joka kytkeytyy paitsi perinteisiin taiteen konteksteihin, myös etsii ja kehittää aktiivisesti uusia tuotannon, esittämisen ja jakelun muotoja ja liikkuu ketterästi kulttuurituotannon, tutkimus- ja kehitystyön, yritystoiminnan ja erilaisten yhteisöllisten toimintatapojen välimaastossa. Selvityksen tavoitteena olikin paitsi esittää keinoja taiteen kentällä jo näkyvän mediataiteen toimintaedellytysten parantamiseksi, myös tehdä näkyväksi niitä vaikeammin tunnistettavia toimialan ilmiöitä, joissa kuitenkin toteutuu yksi mediataiteen keskeisistä kulttuurisista arvoista: yhteiskunnan tulevien merkitysten ja muotojen ennakointi ja tutkiminen.
Asko Mäkelän toteuttamalle jatkoselvitykselle on ollut selkeä tarve. Kuten hän itsekin raportissaan toteaa, mahdollisuuksia mediataiteen vaikuttavuuden ja sen toimintaedellytysten parantamiseksi on jo hukattu. Samalla kun alalla toimivien tekijöiden joukko on moninkertaistunut ja ammattilaistunut, ovat mediataiteen tukirakenteet jääneet vakiintumatta. Mediataiteen pysyvä tuki ei ole olennaisesti kasvanut vuonna 2002 esitetystä eikä sillä vieläkään ole omaa taidetoimikuntaa, jonka asiantuntijuus riittäisi takaamaan alalle pitkäjänteisen resursoinnin. Selvityksen toimenpide-ehdotukset tähtäävätkin näiden tukirakenteiden vakiinnuttamiseen: pitkäjänteisempään tukeen sekä tekijöille että järjestöille, osaamiskehityksen lisäresursseihin, mediataiteen tiedotuskeskuksen perustamiseen, omaan taidetoimikuntaan mediataiteelle, luovien alojen kehitys- ja liiketoiminnan tuen järjestämiseen, AVEKin toimintaedellytysten turvaamiseen sekä mediataiteen esitys-, tutkimus- ja residenssitoiminnan turvaamiseen osana Kiasman toimintaa. Laaja joukko suomalaisia mediataidejärjestöjä on ilmaissut yhteisen tukensa Mäkelän esittämille toimenpide-ehdotuksille.
Asko Mäkelä tuntee selvityksensä aihealueen läpikotaisin. Hänen monipuolinen kokemuksensa mediataiteen kentällä on mahdollistanut sen laajan keskustelevan pohjan, jonka johtopäätöksinä kyseiset toimenpide-ehdotukset voidaan nähdä. Niinpä ajattelen mielelläni tällaista selvitystyötä kollektiivisena prosessina, jossa siihen osallistuvat yhdessä rakentavat alansa itseymmärrystä. Kuluneen kevään aikana, rinnakkain selvitystyön etenemisen kanssa mediataiteen järjestöt ovat tiivistäneet yhteistyötään, syventäneet näkemystä keskinäisestä työnjaostaan ja pohtineet mediataiteen tiedotustarpeita ja niiden järjestämistä Mäkelän raportissaan esittämäksi tiedotuskeskukseksi. Uskon, että selvitysprosessi on toiminut tärkeänä katalysaattorina tilanteessa, jossa alalla jo pitkään on ollut tarvetta lisätä keskinäistä keskustelua ja yhteistyötä järjestöjen kesken.
Olin itse haastateltavana vuoden 2002 selvityksen tausta-aineistossa mediataiteilijana ja Asko Mäkelän aineistossa sekä mediataiteilijana että AVEKin syksyllä 2008 aloittaneena mediataiteen tuotantoneuvojana. Selvitystyö kokonaisuudessaan on toiminut myös minulle tärkeänä reflektiopintana, jonka avulla olen pyrkinyt hahmottamaan alan nykytilaa ja sen kehittämistarpeita. Haluan jatkaa Mäkelän työn käynnistämää pohdiskelua joidenkin selvityksen painotusten osalta. Jokainen mediataidetta toimialana hahmottava esitys joutuu jollain tavalla ottamaan kantaa alan heterogeenisuuteen. Haasteena on rakentaa riittävän yhtenäinen kuva toimialasta niin että siihen voidaan kohdentaa mielekkäitä hallinnollisia toimenpiteitä ja samanaikaisesti pitää yllä ajatusta sen monimuotoisuudesta ja moniarvoisuudesta.
Suomessa mediataiteen kentän tulkitaan usein kattavan laveasti kaikki audiovisuaalisen median muodot. Lähestymistapa on pikemminkin pragmaattinen kuin analyyttinen. Pragmaattisuus on perusteltavissa toimialan jatkuvalla muutoksella. Jokainen yritys määritellä mediataide kategorisesti, joutuisi joka tapauksessa asettamaan itselleen parasta ennen –päivän, jonka jälkeen sen heijastama kuva mediateknologioista ja niiden kulttuurisesta merkityksestä olisi auttamattomasti vanhentunut. Mediataiteen laveaa määritelmää puoltaa paitsi alan jatkuva tekninen muutos, myös tekijöiden ja teosten liikkuvuus tuotanto- ja esityskontekstien välillä. Samasta aiheesta voidaan tuotantoprosessin aikana toteuttaa esimerkiksi videoteos festivaalilevitykseen, mediainstallaatio museoon ja valokuvasarja gallerialevitykseen.
Samanaikaisesti kannan kuitenkin huolta siitä, että mediataiteen lavean määrittelyn myötä katoavat alan toimintakulttuurien merkitykselliset erot. Onko vaarana, että se mitä Tapio Mäkelä ja Minna Tarkka omassa selvityksessään kutsuvat näkymättömäksi mediataiteeksi putoaa edelleen mediataidehallinnon tukiverkkojen läpi? Asko Mäkelän raportissa sama huoli nousee esiin hänen eritellessään mediataiteen laadun kehitystarpeita esimerkiksi interaktiivisen taiteen kohdalla. Mielestäni yksi mahdollinen tapa jäsentää tätä kysymystä on pohtia, missä määrin teoksen tuotantoprosessi käsittää sen esityskontekstiin ja –teknologiaan liittyvää kehitystyötä. Jos TV- ja festivaalilevityksen kaltaiseen vakiintuneeseen esitysympäristöön tähtäävän videoteoksen kohdalla huomio kiinnittyy teoksen kerronnallisiin ja audiovisuaalisiin ratkaisuihin, on esimerkiksi julkiseen tilaan suunnitellun vuorovaikutteisen mediainstallaation ongelmanasettelun keskiössä kysymys sosiaalisesti, merkityksellisesti, tilallisesti ja teknisesti toimivan esitysalustan kehitystyöstä ja sen menetelmistä. Nämä teokset edellyttävät paitsi radikaalisti erilaisia lukutapoja, myös erilaista tuotannollista osaamista, erilaisia projektinhallintamalleja ja asiantuntijuuden muotoja, erilaisia rahoitusmalleja sekä erilaisia jakelu- ja ansaintamalleja. Jos valtaosa suomalaisesta mediataiteesta tapahtuu videotaiteen toimintakulttuurin piirissä, onko mediataiteen toimintaedellytyksistä huolehtivalla hallinnolla vieläkään edellytyksiä tunnistaa vähemmän vakiintuneille esitysalustoille toteutettujen teosten ja niiden tekijöiden erityistarpeita ja toisaalta sitä innovatiivista potentiaalia, mikä tällaisiin vähemmän vakiintuneisiin tuotantoihin sisältyy.
Edellä kuvattu mediataiteen kentän heterogeenisuus asettaa haasteita sekä valmiiden teosten että tekeillä olevien hankkeiden arvottamiselle. Vaikka edellisen esimerkin kahdelle teokselle on kullekin olemassa laadullisia kriteerejä omalla alueellaan, olisi niiden keskinäinen vertailu jonkinlaisen molemmille sovellettavissa olevan kriteeristön pohjalta ongelmallinen ajatus. Itse näen, että esimerkiksi mediataiteen rahoituspäätösten tulee tapahtua moniarvoisuutta kunnioittaen, eräänlaisessa äärettömän moniulotteisessa matriisissa, joka kattaa myös erilaisia rahoittajatahoja. Siksi jäin pohtimaan Mäkelän ehdotusta mediataidetuotantojen rahoituskäytännön yhtenäistämisestä. Jos rahoitettavia tuotantoja jyvitettäisiin rahoittajille periaatteella enemmän harvemmille, kasvaisiko paine tukea menestystuotteita pienimuotoisen, kokeellisen ja riskejä kaihtamattoman mediatuotantokulttuurin kustannuksella? Millaisen toimintakulttuurin kautta tulisivat menestyksen mittarit määritellyiksi ja miten mahdollistettaisiin alan kehittyminen ja sen edellyttämä moniarvoisuuden säilyminen myös tulevaisuudessa?
Edellä esiin nostamani kysymykset herättävät lisäkysymyksiä, jotka hiukan eri tavoin muotoiltuina nousevat esiin myös Asko Mäkelän selvityksessä. Onko Suomessa jo mahdollista löytää ja kuvata menestyksekkäitä toimintamalleja eri tyyppisille tuotannoille? Mitä voitaisiin oppia ongelmallisiksi osoittautuneista tai keskeytyneistä tuotannoista? Millaisia yhteistyön ja yhteistoiminnan muotoja mediataidetuotantoihin kuuluu? Miten työryhmät on organisoitu, millaisia sopimusmalleja käytetään? Miten tekijät mieltävät oman paikkansa tuotannoissa ja miten eri työpanokset näkyvät ulospäin? Millaisia talouksia syntyy eri tuotantojen ympärille sekä tuotantovaiheessa että teoksen elinkaaren aikana?
On kiinnostavaa, jossain määrin ongelmallista, vaikka ymmärrettävää, että mediataiteen toimintaedellytyksiä luotaava selvitys rajoittaa aineistonsa mediataiteilijoihin ja mediataidejärjestöihin. Herää kuitenkin kysymys, millaisia toimijaryhmiä mediataidetuotantojen liepeiltä on jäänyt selvityksen ulkopuolelle. Näyttäisivätkö mediataiteen kehitysnäkymät erilaisilta, jos haastateltavina olisivat olleet myös esimerkiksi mediataiteilijoille työskentelemät ohjelmoijat? Onko olemassa sellaisia toimijaryhmiä, jotka eivät vielä tule tunnistetuiksi osaksi mediataiteen kenttää, osittain siksi, että ne toimivat myös ja ehkä pääsääntöisesti muissa konteksteissa? Avainkysymys mielestäni on, miten taidehallinto tulevaisuudessa kykenee hahmottamaan ja mahdollistamaan verkostoituneissa, ei-pysyvissä projektiryhmissä tapahtuvaa työtä, joka perustuu erilaisiin yhteisöllisyyden, yhteistyön ja avoimen jakamisen muotoihin. Tällainen työ ei välttämättä ole tuote- ja menestysorientoitunutta, vaan määrittelee tavoitteensa toisin. Sen innovaatioarvo suomalaiselle kulttuurille saattaa kuitenkin olla merkittävä.
Toisaalta, samanaikaisesti jäin miettimään, jäikö selvityksestä pois sellaisia toimijoita, jotka itsestään selvästi olisivat näkyvissä vakiintuneen taiteen kentän tarkastelussa ja jos jäi, johtuuko poissaolo yksinkertaisesti siitä, ettei heitä mediataiteen toimialalla ole. Missä ovat mediataidetta käsittelevät julkaisut, kirjoittajat ja kuraattorit? Millaista keskustelua mediataiteesta ja mediataiteessa käydään? Missä ovat mediataidetta esittävät galleriat? Ja ennen kaikkea, millaisten kysymyksenasettelujen kautta mediataide nivoutuu osaksi nykytaidetta? Mielekkääseen mediataiteen toimintaympäristöön kuuluu mielestäni myös kokemus ymmärretyksi tulemisesta. Näitä ymmärretyksi tulemisen kokemuksia rakentuu taiteilijalle esimerkiksi oman alan historiankirjoituksen ja yhteisesti jaetun muistin, alan tutkimus- ja julkaisutoiminnan tai vaikka kiinnostavien temaattisten näyttelykokonaisuuksien ja niiden arvion kautta. Tässä suhteessa mediataiteen eri toimintakulttuurit ovat ratkaisevasti eriarvoisessa asemassa. On mahdollista, että erityisesti kokeellinen, vakiintumattomille esitysalustoille tuotettu mediataide jää marginaaliin osittain siksi, että sekä nykytaidetta että mediataidetta ja mediakulttuurin kysymyksiä tuntevia ja niiden välisiä kytkentöjä pohtivia kuraattoreja on niin harvassa. Jos näin on, onko myös osa mediataiteilijoista vaarassa menettää kriittisen keskusteluyhteyden puuttuessa mahdollisuuden ymmärtää työtään ja siitä avautuvia kysymyksiä suhteessa laajempaan nykytaidekeskusteluun?
Alalla toimivanana mediataiteilijana voin vain toivoa, että Asko Mäkelän esittämät hallinnolliset toimenpiteet mediataiteen toimintamahdollisuuksien turvaamiseksi toteutuvat mahdollisimman kattavasti ja pikaisesti. Mediataiteen mahdollisuudet piirtää esiin monialaisen, toimeliaan ja osin ristiriitaisenkin mediataiteen kentän. Koska selvityksen tuottama kuva mediataiteesta paitsi tarjoaa perustelut toimenpide-ehdotuksille, myös rakentaa meille alalla toimiville kokonaiskuvaa mediataiteesta, pidän tärkeänä, että selvitystä luetaan moninäkökulmaisesti arvioiden ja täydentäen. Mielestäni Asko Mäkelän toteuttama avoin ja keskusteleva selvitysprosessi on sen ansainnut. Niinpä toivon, että keskustelu mediataiteen mahdollisuuksista jatkuu myös tulevaisuudessa.