Tikka, Heidi 2010. Kuviteltu matka. AVEK, 1/2010.
Matkustamiseen liitetään usein ajatus matkan tallentamisesta kuvin. Mutta mitä tapahtuu, jos ajatus käännetään päälaelleen ja matka rakennetaankin kuvien avulla. Periaatteessa internet, erilaiset kuvapalvelut ja yhteisöllinen media tarjoavat alustan kuvitteelliselle matkustamiselle. Millainen matka on kuviteltu matka, jos kuvittelutyötä tuetaan uusilla mediateknologioilla ja niiden mahdollistamilla käytännöillä? Ja miten matkakokemuksen medioitumista tulisi ylipäätään ajatella suhteessa uusiin mediateknologioihin?
Imaginary Journey
Kesällä 2003 toteutin pienen internet-pohjaisen sosiaalisen kokeilun, jonka nimesin kuvitteelliseksi matkaksi, Imaginary Journey. Projektin nettisivut esittivät matkapäiväkirjan, joka kertoi kuvasarjoin ja tekstein äidin ja 5-vuotiaan pojan junamatkasta läpi Euroopan. Taustatarina teki kuitenkin selväksi sen, että matkaa tuotettiin yhteisöllisen fiktion keinoin. Todellisuudessa äiti ja poika asuivat Helsingissä ja pyysivät avukseen kanssamatkustajia, jotka eri paikoissa kuvittelivat heidän vierailunsa ja auttoivat heitä rakentamaan tarinan matkastaan.
Projekti osallistui Ideologia II, Nordic Biennial of Contemporary Art –näyttelyyn Göteborgissa. Kuraattori Jonas Stampen lähtökohtana näyttelyn järjestämiselle oli kiinnostus Guy Debordin teksteihin ja kysymys siitä, voisiko Debordin ajattelu toimia poliittisen taiteen lähtökohtana 2000-luvun globaalissa kulttuurissa. Debordin ajattelun keskeiset teemat, vieraantuminen ja inhimillisen olemassaolon latistuminen eletyn muuttuessa kuvaksi, ovat kieltämättä kiinnostavia matkan temaattisesta näkökulmasta. Voidaan kysyä, miten mediakuvastot tarjoavat malleja kuluttamiseen ja sosiaalisten suhteiden järjestämiseen: tapoihin olla – myös tapoihin olla matkalla? Ja jos näiden mediakuvastojen tuotantoa ohjaavat ideologiset ja liiketaloudelliset tavoitteet, miten lähteä purkamaan kriittisesti matkustamisen ideologisia kytkentöjä?
Matkaprojektini lähti kuitenkin liikkeelle sivuraiteelta, Debordin heittämästä haasteesta vanhemmille, joiden hänen mukaansa pitäisi käyttää enemmän aikaa yhteiseen unelmointiin ja kuvitteluun lastensa kanssa.
Matkablogit historiallisesti paikantuneena ilmiönä
Vuonna 2003 toteutetun kuvitteellisen matkatarinan kuvaaminen vuonna 2010 edellyttää kahden teknisesti yllättävänkin erilaisen ajanjakson valottamista. Projektin toteutuksen aikoihin yhteisöllinen media oli vielä marginaalinen ilmiö. Blogikulttuuri oli vasta käynnistymässä. Imaginary Journey tuli kuitenkin ennakoineeksi joitakin näiden kulttuurien käytäntöjä ja myös tarkastelleeksi kriittisesti niitä ohjaavia arvoja. Niinpä yritys palata projektin käsitteellisiin lähtökohtiin on tehtävä sekä muistaen vuoden 2003 teknokulttuurin rajoitukset, että dialogissa nykyhetken mediateknologioihin ja koko sosiaalisen median kenttään.
Samalla on kiinnostavaa ja tärkeää havaita, kuinka nopeasti median sosiaalista ja kulttuurista käyttöä kommentoivat projektit tekevät näkyväksi historiallisen paikantuneisuutensa. Esimerkiksi kesällä 2003 oli markkinoille juuri tullut Nokian ensimmäinen selkeästi kuluttajille suunnattu kamerapuhelin, joka tarinassa toimi matkan tallennusvälineenä. Periaatteessa vasta tuolloin tuli kuluttajien saataville helppo tapa siirtää kuvia langattomasti suoraan kamerasta nettiin. Seuraavassa joudun siis etenemään matkakuvaukseni kanssa edellä kuvatun kahden sosiaalisen ja teknisen aikakauden kaksoisvalotuksen läpi.
Yksi ensimmäisistä blogikulttuurin ilmenemismuodoista, joihin tulin kiinnittäneeksi huomiota 2000-luvun alkuvuosina olivat matkablogit, kuviin perustuvat matkapäiväkirjat, joita bloginpitäjät päivittivät matkansa aikana. Tähän blogikulttuuriin ja sen kerronnan muotoihin oli tulkintani mukaan sisäänrakennettu arvomaailma, joka korosti vapautta, riippumattomuutta ja toisen kulttuurin huoletonta kuluttamista. Kuvissa nuorten varakkaiden matkailijoiden etuoikeutettu luokka teki itsensä näkyväksi. Blogien arvot näyttäytyivät siten täysin vastakkaisina omilleni, jotka rakentuivat tuoreesta vanhemmuuden kokemuksesta: huolenpidon, keskinäisen riippuvuuden ja vastuun korostumisesta elämää ohjaavina suuntina. Halusin omassa matkablogissani lähteä tematisoimaan tätä vastakkainasettelua.
Vuodesta 2003 matkablogikulttuuri on tuotteistunut entistä voimakkaammin. Usein matkablogiportaalit, jotka kokoavat yhteen useampia matkablogeja yhdistävät matkatuotteeseen liittyvät palvelut, esimerkiksi hotellin löytämisen, ja yksittäisten matkakokemusten kuvaukset saumattomaksi kokonaisuudeksi. Blogeja tutkiessani en voi olla kysymättä, mitä seurauksia näistä kytköksistä on matkan kulttuuriselle hahmottumiselle yhtenä luovan luokan itseilmaisun tapana. Onko olemassa jonkinlaisia ääneen lausumattomia rajoja sille, millaisia matkakokemuksia portaalin alla oleviin blogeihin voidaan tuottaa? Ja jos on, miten rajoja artikuloidaan käytännön tasolla? Millaisia ovat hyväksytyt tai ei-hyväksytyt matkakohteet? Voiko blogin pitäjä olla ruma, tai vanha, tai lihava? Miten blogit käytännössä tukevat matkatuotteiden mainontaa? Syntyykö näistä taloudellisia liittolaisuuksia? Miten tuotemainonta ja blogit yhdessä ohjaavat käsitystä ”oikeanlaisesta” matkustamisesta? Mikäli kuvitteellinen matkaprojekti toteutettaisiin nykyajassa, olisi myös mahdotonta kuvitella, että se ohittaisi kysymyksen globaalien resurssien riittävyydestä nykyisessä ilmastopoliittisessa keskustelussa. Vastakkain eivät siis olisi vain erilaiset yksilölliset valinnat, vaan myös kysymys yhteisöllisestä vastuusta rajallisten resurssien äärellä.
Matkan performatiivisuus
Sekä matkablogikulttuurin kriittisessä tarkastelussa että Imaginary Journeyn käsiteellisiä lähtökohtia eritellessäni haluan korostaa ajatusta matkan performatiivisuudesta eli sen tapahtumaluonteesta Matkakokemus, matkailija ja matkan tekniset ja materiaaliset edellytykset rakentuvat keskinäisessä vuorovaikutuksessa, jolle ei voi määritellä yksinkertaisia syy- ja seuraussuhteita. Matkan toteutuminen edellyttää, että erilaiset kuljetukseen, turvallisuuteen, valvontaan sekä palveluihin liittyvät teknologiat ja toimijat kytkeytyvät yhteen. Matka on siten eräänlainen muodostelma teknologioista ja toimijoista, sekä tilallisista ja ajallisista rakenteista. Visuaaliset teknologiat, kuten kamera, ovat osa tätä matkan muodostelmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kysymys ei ole pelkästä matkan esittämisestä kuvina. Pikemminkin matkaa tuotetaan kuvien ja kuvaamisen välittämänä kokemuksena. Matka todentuu kun se tulee kuvatuksi ja kuvaksi.
Perinteisesti matkakokemus on rakentunut yhdessä kameran kanssa ja kameran käytölle on ollut omat koodistonsa, vakiintuneet tavat tuottaa ja esittää matkakuvia. Koodistot kuitenkin muuttuvat. Lähes kaikille tuttu esimerkki ovat filmille kuvaamisen ja digitaalisen kuvaamisen erilaiset käytännöt. Mutta myös ajalliset ja tilalliset matkakuvauksen rakenteet muuttuvat. Matkakuvien esittäminen ja jakaminen on tapahtunut perinteisesti vasta matkan jälkeen ja silloinkin yksityisesti. Julkisille matkakuville on ollut omat julkaisukanavansa ja kuvaamisen genrensä. Kiinnostava kysymys onkin, miten matkan muodostelma on muuttumassa uusien mediateknologioiden ja sosiaalisten käytäntöjen myötä.
Epäilemättä tärkein muutos koskee matkan esittämisen ”reaaliaikaistumista”. Matkakuvia julkaistaan osana matkustamisen tapahtumaa. Tämä on mahdollista, koska digikamera on osa laajempaa kuluttajan ulottuvilla olevaa kuvan tuotannon ja julkaisemisen infrastruktuuria: kuvat saadaan kamerasta suoraan tietokoneelle ja julkaisuvalmiiksi, toisaalta mobiili media mahdollistaa (ainakin joillakin alueilla) reaaliaikaisen yhteyden internetiin. Samalla reaaliaikaistuminen mahdollistaa sen, että matkaa voidaan tehdä samanaikaisesti sekä matkakohteessa että netissä. Kiinnostava kysymys onkin, miten nämä kaksi tilaa kietoutuvat yhteen ja millaisin seurauksin?
Toinen muutos koskee kuvien julkisuutta. Kuvien kohderyhmä ei ole rajattu tai yksityinen, vaan avoin. Matkaa performoidaan julkiseksi ja julkaistavaksi tapahtumaksi. Kolmas muutos koskee julkaisemistapahtuman yhteisöllistymistä. Kuvan julkaisemisesta tulee vuorovaikutteinen tapahtuma sosiaalisen median forumeilla. Julkaistut kuvat osallistuvat siihen talouteen, jossa yhteisöllisen median toimijat kartuttavat omaa sosiaalista pääomaansa paitsi julkaisemalla myös kommentoimalla muiden julkaisuja.
Toisenlainen matkamuodostelma
Entä millainen matkan muodostelma rakentui Imaginary Journey –projektissa, jossa matkan performoinnin elementit oli järjestelty toisin. Kuvitteellista matkaa voi ajatella kokeellisena järjestelynä tai taiteellisena tutkimuksena toisin järjestämisen mahdollisuudesta. Toisaalta, projektin vaatima työ olisi tuskin tullut tehdyksi pelkän koejärjestelyn motivoimana. Näin jälkeenpäin voi todeta, että projektia kannattelivat ne yhteisen kuvittelemisen tilat, joissa matkatarinat syntyivät yhteisesti jaetun työn tuloksena.
Muodollisesti matkapäiväkirja noudattelee matkablogien vakiintunutta genreä: Matka hahmottuu tarinana, jossa äiti ja poika matkustavat läpi Euroopan, ja jossa matkan reitti ja kokonaiskesto on piirretty esiin. Jokainen päivä on oma tarinansa, jota tuotetaan sekä kuvin että kuvia kommentoivin tekstein. Projektin ollessa aktiivinen, näitä päivitettiin mahdollisimman reaaliaikaisesti.
Mutta toisin kuin perinteisissä matkablogeissa, tarina äidin ja pojan matkasta on fiktio, jota tuotetaan yhteisöllisesti ja erilaisten mediateknologioiden välittämänä. Tarinassa on siten kaksi tasoa: sitä voi seurata joko perinteisenä matkatarinana, tai tarinana matkan tuotantoprosessista. Jälkimmäinen lähestymistapa keskittyy yksittäisten päivien tarinoiden lukemisen lisäksi yritykseen etsiä aukkoja tai repeämiä tarinoiden toteutuksen kudelmissa, tai kuvien lukemiseen rinnakkain niiden suunnitteluprosessia dokumentoineiden sähköpostien kanssa (jotka on sisällytetty kokeilun dokumentaatioon). Jälkimmäinen tarina: yhteisen kuvittelemisen tila yhteisesti jaettuna työnä ja prosessina, on Imaginary Journey -projektin varsinainen aihe.
Matka toteutui kesäkuussa 2003 ja tavoitteena oli päivittää matkapäiväkirjaa reaaliaikaisesti niin, että jokaisen matkapäivän tarina päivittyisi sivuille jo samana iltana. Työ osoittautui kuitenkin ennakoitua suuremmaksi ja niinpä matkakuvaus valmistui vasta heinäkuun puolella 2003. Työssä pyrin välttämään kaavamaisuutta ja säilyttämään ennustamattomuuden. Matkan rakenne nojaa muutamaan yksinkertaiseen sääntöön. Matkasuunnitelma perustuu todellisiin juna-aikatauluihin, ajallisesti matka olisi siten ollut toteutettavissa esitetyssä muodossaan. Toinen sääntö pyrki minimoimaan yksinkertaista valokuvien yhdistelyä kuvamanipulaation keinoin (vaikka siihen ajoittain päätyykin) ja suosimaan tarinallisesti uskottavia leikkauksia tilasta toiseen. Tärkeänä kuvalähteenä toimivat internetistä löytyvät kuvapankit ja nettikamerat. Googlen Street View –palvelun edeltäjä Channels mahdollisti valokuvien ja kartan varassa tapahtuvan liikkumisen joidenkin eurooppalaisten kaupunkien keskustoissa.
Toinen käyttämäni menetelmä oli yhteisten leikkien ja tapahtumien järjestäminen poikani kanssa. Menimme Helsingin Linnanmäelle, josta tuli tarinassa Kööpenhaminan Tivoli. Yhtenä aamuna nautimme croissanteja ja aamukahvia Korkeavuorenkadun Succesissa ja kuvittelimme olevamme Pariisissa. En tiedä, missä määrin tuolloin 5-vuotias poikani kykeni hahmottamaan tarinan tilallisia siirtymiä. Tärkeämpää varmaan oli, että jokaiselle päivälle rakentui yhteinen leikin tila, jossa vietimme aikaa.
Tärkeä työmenetelmä oli myös se yhteinen kuvittelutyö, jonka jaoin niiden ystävien ja muiden yhteistyökumppanien kanssa, jotka osallistuivat matkapäiväkirjan tarinoiden tuottamiseen. Joiltakin, kuten Basilta Amsterdamissa, sain valmiiksi ajatellun ja kuvatun tarinan, toisilta, kuten Andrewlta ja Leenalta sain kummaltakin täysin erillisen Riikan matkakuvasarjan ja vapauden kuvitella oma tarinani yhdistelemällä näitä kuvia. Keskinäisen riippuvuuden ja yhteistyön teema toistui ja kertautui eri menetelmien kohdalla. Koska emme poikani kanssa päässeet itse matkustamaan, olimme riippuvaisia sekä mediateknologisista ratkaisuista että näiden mahdollistamista sosiaalisista suhteista, joiden avustamana saatoimme leikkiä etämatkustajaleikkiämme.
Joskus leikittelin myös erilaisilla esitystavoilla. Esimerkiksi yhden Amsterdamin matkapäivän esitän tarkoituksellisen kömpelöin kuvin, joissa poikani liikkuu pelihahmomaisena kaksiulotteisena figuurina Amsterdamin kaduilla. Joidenkin matkapäivien kohdalla olin kuvittelukykyni rajoilla. En onnistunut löytämään riittävästi aineistoa Puolasta. Niinpä poikani oli ”sairastuttava” junassa matkalla Berliinistä Varsovaan, josta onnistuimme ”näkemään” vain monikansallisen hotelliketjun standardihuoneen.
Entä mikä merkitys oli tarinan keskiössä olevalla äidillä ja lapsella,? Luulen, että se oli keskeinen. Tarinassa äiti ja lapsi muodostavat symbioottisen kokonaisuuden, joille matkapäiväkirjassa rakentuu yhteinen kokemus. Äiti kertoo yhteisen tarinan eikä lapsen ääntä kuulla. Mutta loppujen lopuksi tarina ei ole äidinkään oma. Oliko tarinan yhteisöllinen kuvittelu helpompaa juuri siksi, että matkan kokijaksi kuviteltiin fiktiivinen äiti-lapsi –yksikkö yksittäisen kokijan sijaan?
Äidin ja lapsen yhteisesti rakentuva kokemus on fiktion ydintä. Projektiin dokumentoitu työprosessi näyttää, miten fiktio tästä äidin ja lapsen yhteisesti jaetusta kokemuksesta tarvitsee toteutuakseen valtavan määrän työtä. Työ on samanaikaisesti sekä affektiivista että teknistä: se on yhteistä kuvittelemista, mutta myös tiedostojen hallintaa ja siirtelyä. Äidin ja lapsen yhteisen kokemuksen rakentuminen tarvitsee toteutuakseen tämän monimuotoisen teknisen ja sosiaalisen alustan. Mutta samaan aikaan ajatus äidin ja lapsen yhteisestä matkakokemuksesta kannattelee ja ohjaa yhteisöllistä tuotantoa.
Kuviteltu matka nyt?
Niin kuin matkakertomukseni aluksi totesin, Imaginary Journey paikantuu tiettyyn aikaan ja sen mediateknologisiin reunaehtoihin. Miten se olisi toteutettavissa nykypäivänä ja olisiko se ylipäätään kiinnostava? Monet mediataiteen piirissä viime vuosina toteutetut matkaprojektit ovat tematisoineet matkaa mitä erilaisimmista suunnista. On kartoitettu ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta niillä keinoilla, joita GPS-teknologia mahdollistaa. GPS-pohjaisiin karttoihin on kokeellisesti liitetty valtava määrä erilaisia informaation muotoja. Yhteisöllisesti jaettaviksi tarkoitetuille kokemuksille on rakennettu lukuisia erilaisia alustoja.
Epäilen, että nykypäivänä vuoden 2003 keinoin toteutettu kuvitteellinen matka hajoaisi väistämättä omaan historiallisuuteensa. Toisaalta, en ole myöskään vakuuttunut siitä, että tihentyneet kartografiset esitykset ja niiden mahdollistamat jatkuvuudet automaattisesti tuottaisivat kiinnostavamman tarinan. Olen itse taipuvainen ajattelemaan, että se kokemuksellinen intensiteetti, joka Imaginary Journey projektin yhteisöllisessä tuotannossa syntyi – ja josta toivottavasti ainakin jotain on välittynyt tuotantotyön dokumentaatioon – ei ole enää toistettavissa sellaisenaan, sillä se syntyi kuvittelutyön äärellä koetuista rajoitteista ja tämä ääriviiva on nyt siirtynyt toisaalle.
Silti uskon, että uudenlaisille tavoille ajatella ja tuottaa sitä kokemuksellisuutta, jota matkustamisen kulttuurisilla käytännöillä haemme, on entistä suurempi tarve. On mahdollista, että ehtyvistä luonnonvaroista muodostuu jo lähivuosina se horisontti, jota vasten jokaisen uuden matkan muodostelman on piirrettävä omat rajansa.