Performatiivinen valta – mediataiteen kentän rahoituksesta

Tikka, Heidi 2012. Performatiivinen valta – mediataiteen kentän rahoituksesta. AVEK, 2/2012.

Millaista on rahoittajan valta? Työskentelin AVEKin mediataiteen tuotantoneuvojana vuosina 2008-2012. On aika tehdä tilinpäätös. Haluan haastaa ajatuksen siitä, että rahoitus toimisi neutraalina instrumenttina, joka mahdollistaa mediataiteilijoiden teossuunnitelmien toteutuksen ikään kuin tekijät ja teokset olisivat valmiina ja vain odottaisivat toteutumistaan. Sen sijaan aion tarkastella sitä, miten rahoitus ohjaa mediataiteen tuotantoa ja sen kentän muotoutumista: syntymässä olevia teoksia, tekijöiden toimintatapoja ja identiteettejä. Millaiset toimintamallit palkitsevat tekijöitä ja millainen merkitys näillä malleilla on kentän muotoutumisessa? Onko sattumaa, että Suomessa tuotettu mediataide on juuri sellaista kuin se on?

Näkökulmani on rakentunut neljän vuoden aikana seuratessani tuotantoneuvojan paikalta mediataidetuotantoja. Mutta arjen havainnoista syntyneen näkymän taustalla on myös Michel Foucaultin ajatus vallan performatiivisesta luonteesta: vallasta tuottavana pikemminkin kuin rajoittavana valtana. Rahoituksen valta tuottaa sekä teoksia että toimijoita, menestyneet toimintatavat tarjoavat kentälle malleja, jotka vähitellen vakiintuvat tavoiteltaviksi käytännöiksi.

On tärkeää, että rahoituksesta vastuussa olevat organisaatiot, kuten AVEK, tunnistavat oman performatiivisen roolinsa kentän muovaajana, sillä rahoituksen rakenteet eivät vain mahdollista syntymässä olevan luovan potentiaalin toteutumista. Ne kanavoivat sitä historiallisesti ja kulttuurisesti paikantunein tavoin. Näissä tavoissa ei ole kysymys yksittäisen toimijan, kuten tuotantoneuvojan mielivallasta, vaan moniulotteisesta päätöksentekoympäristöstä, joka on jatkuvassa muutoksessa, kuin palapelistä, jonka paloja jatkuvasti veistetään uusiksi.

Vallan performatiivisuutta korostava näkökulma asettaa uuteen valoon monia niistä tarinoista, joilla organisaatiot perustelevat toimintansa ja sen jatkumisen. Esimerkiksi voidaan ottaa tarina mediataiteen menestyksestä. Koska mediataiteen kenttä on monen muun taiteen alan rinnalla vielä marginaalinen ja vakiintumaton, tarvitsemme menestystarinoita. Ne valaisevat suotuisasti koko kenttää ja auttavat sitä säilymään julkisen vallan kiinnostuksen ja rahoituksen kohteena. Samalla on kuitenkin tärkeää nähdä että menestystarinat harvoin syntyvät puhtaasta lahjakkuudesta. Niiden takana on usein rahoittajaorganisaatioiden pitkäaikainen sitoutuminen: vähitellen karttuvat investoinnit tuottavat menestystarinoita.

Aikomuksenani on siis rajautua tarkastelemaan sitä miten suomalaisen mediataiteen toiminnan kenttä piirtyy esiin rahoituksen näkökulmasta. Näkökulma on tärkeä siksi, että kenttä on näiden neljän vuodan aikana osoittautunut monimuotoisuudessaan haastavaksi. Audiovisuaalisen ilmaisun genret sekoittuvat. Uusia av-kulttuurin muotoja syntyy jatkuvasti. Toivon, että teosten taiteellisen substanssin rajaaminen tarkastelun ulkopuolelle auttaa hahmottamaan kentän muotoutumisen dynamiikkaa ja niitä toimintastrategioita, joita mediataiteilijat ovat omaksuneet.

Mediataiteen rahoituksesta Suomessa

AVEKin mediataiteen tukivaroista on lähinnä tuettu pienimuotoisia mediainstallaatioita ja kokeellisia audiovisuaalisia teoksia, joiden pääasiallisina esityspaikkoina ovat museot ja galleriat sekä alan keskeiset festivaalit. AVEKin tukikäytännöstä syntyvä mediataiteen kentän rajaus on suhteellisen laaja. Se on myös paikantunut, kansallinen tulkinta mediataiteen kentästä. On kiinnostavaa, että rajaus ylittää sen kuilun, joka kansainvälisessä keskustelussa usein avautuu nykytaiteen kentässä toimivan audiovisuaalisen taiteen (cinematic art, video art) ja digitaalisen median uusia mahdollisuuksia tutkivan mediataiteen (new media art) välille. AVEK on toistaiseksi ollut mediataiteen suurin yksittäinen tukija, vaikka kaudellani on tapahtunut merkittävä tukimäärän pudotus hyvitysmaksun määrän vähenemisen vuoksi. Aloittaessani tuotantoneuvojana vuonna 2008, oli ensimmäisellä kaudellani jaettava tuki lähes 300 000 euroa. Viimeisellä kaudellani, tänä vuonna se on pudonnut alle 200 000 euroon.

AVEKin ja VISEKin lisäksi mediataidetta tukee myös Taiteen keskustoimikunta, 170 000 eurolla vuosittain. Mediataiteen apurahoista esitykset tekevä Mediataidejaosto on toiminut vuodesta 2011 Valokuvataidetoimikunnan alaisuudessa. Valokuvataidetoimikunnan ja Mediataidejaoston synergia on epäilemättä vahvistanut mediataiteen asemaa osana visuaalista kulttuuria. Apurahapäätösten perusteella näyttäisi siltä, että Mediataidejaoston, AVEKin ja VISEKin tuet kohdistuvat suurin piirtein samalle tekijäjoukolle, jonka laajuudeksi Taiteen keskustoimikunta on selvitysten perusteella arvioinut noin 350 toimijaa. Tämän lisäksi mediataiteilijat ovat saaneet tukea eri säätiöiltä. Tuen määrä vaihtelee vuosittain, sillä monissa säätiöissä tukea kohdistetaan eri vuosina eri taiteen alueille.

Taiteen kentällä rahoituspäätökset perustuvat vertaisarviointiin, jossa lähtökohtana on taiteilijan autonominen suhde taiteelliseen tuotantoonsa. Olen AVEKin tuotantoneuvojana seurannut tätä käytäntöä, joka jossain määrin poikkeaa muusta audiovisuaalisen alan tuotantokulttuurista, esimerkiksi elokuvaohjaajan, tuottajan ja rahoittajien välisestä neuvotteluprosessista, joka toimii elokuvan kehitysympäristönä. Suurin osa AVEKin mediataiteen tuesta on kaudellani jaettu pieninä kohdeapurahoina, jotka ovat täydentäneet muuta projektirahoitusta, esimerkiksi juuri Taiteen keskustoimikunnan vuosi- ja kohdeapurahoja. Tukisummat ovat vaihdelleet 1000-10 000 euron välillä, ja vain poikkeustapauksissa ylittäneet tuon 10 000 euron rajan.

Koska lyhyt- ja dokumenttielokuvan ja mediataiteen kontekstissa esitettävän elokuvallisen teoksen välinen raja on häilyvä, on  ainakin periaatteessa mahdollista, että elokuvallisia teoksia toteuttavat mediataiteilijat voisivat hakea  rahoitusta elokuvarahoituksen puolelta ja täydentää AVEKin rahoitusta Elokuvasäätiön ja YLE:n tuella. Ajoittain mediataiteen kontekstissa toimivat tekijät ovat onnistuneet saamaan teokselleen kyseisen rahoituspohjan. Edellytyksenä on ollut TV-levityssopimus ja YLE:n ennakko-osto, joka on toiminut tavanmukaisena osarahoituksena. Elokuvasäätiön rahoituksen edellytyksenä on ollut elokuvatuotannon toimintatapojen omaksuminen, joka kuvataiteilijan koulutuksen saaneille on saattanut merkitä uuden ammattikäytännön opettelua. Rahoitusmallilla tekijät ovat kuitenkin saaneet mahdollisuuden toteuttaa teoksensa paremmilla resursseilla kuin ne, jotka muu mediataiteen tuki yleensä mahdollistaa. AVEKin näkökulmasta ei ole ollut poissuljettua sekään, etteikö hanketta sen eri vaiheissa olisi voitu tukea sekä lyhyt- ja dokumenttielokuvan että mediataiteen tukivaroista. Varsinkin viime vuosina tätä lyhyt- ja dokumenttielokuvan rahoitusmallia on vaikeuttanut YLE:n tilanne. YLE:n ja AVEKin mediataiteen tuen yhteisrahoituksella on viimeisen parin vuoden aikana toteutettu vain muutama teos, joista yksi tai pari on saanut rahoitusta myös elokuvasäätiöstä.

Digitaalisten mediateosten ja erilaisten esitys- ja kehityshankkeiden osalta AVEKin mediataiteen tuen lisäksi tekijät ovat voineet hakeutua DigiDemo-rahoituksen piiriin. Vaikka AVEK jakaa molempia tukia, on niiden rahoitus peräisin eri lähteistä. Siinä missä mediataiteen tuki kertyy hyvitysmaksuvaroista, on DigiDemon lähteenä Opetus- ja kulttuuriministeriön vuosittain myöntämä määräraha digitaalisten sisältöjen kehittämiseen. Vaikka rahoituksen pääasiallisena tavoitteena on tukea edellytyksiä kansalliselle luovien alojen liiketoiminnalle, voi innovatiivisten hankkeiden piirissä syntyä synergiaa näiden kahden rahoitusmuodon välillä. Tämä edellyttää kuitenkin, että rahoitusta etsivästä mediataideprojektista on riittävässä määrin erotettavissa kehityshanke, jolla on liiketoimintapotentiaalia niin että toteutettu demo ei jää vain yksittäiseksi taideteokseksi.

Mediataiteen kentän jännitteet

Mediataiteen kentälle näyttäisi edellä kuvatun perusteella sijoittuvan tekijöitä, jotka edustavat erilaisia taustoja ja tuotantokulttuureita. AVEK-tuen rajaus on mielestäni ollut viisas, se on pyrkinyt olemaan avoin kulttuurisille muutoksille ja uusille avauksille. Mediataiteen tuki on toiminut eräänlaisena koelaboratoriona, jonka turvin tekijät ovat voineet tutkia audiovisuaalisen ilmaisun uusia mahdollisuuksia ja digitaalisen median tuottamaa kulttuurista muutosta. Mediataiteen laaja tulkinta on myös mahdollistanut kentän vireän toimeliaisuuden ja avoimuuden uusille tekijöille ja genreille. Kaudellani sekä hakemusten määrä että hakijakunta ovat lähes kaksinkertaistuneet. Uudet hakijat ovat myös olleet hyvin edustettuina myönteisiä tukipäätöksiä saaneiden ryhmässä.

Samalla kentän monimuotoisuus on tuottanut jännitteitä, jotka ovat tehneet rahoituspäätöksistä ajoittain vaikeita. Näkyvä viime vuosina vahvistunut ilmiö on ollut siirtyminen taiteilijavetoisesta tuotantotavasta perinteisen elokuvatuotannon mallia noudattavaan ammattimaiseen työnjakoon, jossa taiteilija omaksuu ohjaajan roolin. Ilmiön taustalla on varmaankin monia tekijöitä: mediataiteilijoiden lisääntynyt kunnianhimo lopputuloksen ja sen viimeistelyn suhteen, mutta myös kansainvälisen taidemaailman esimerkki, viime vuosien biennaalien ja suurnäyttelyiden teokset, jotka edustavat huippuunsa vietyä tuotannollista laatua. Elokuvatuotantomainen työnjako eli elokuva-ammattilaisten näkyvän työpanoksen tuottama lisäarvo teokselle, saattaa olla muodostumassa odotushorisontiksi, jota vasten mediataiteen esittäjät, jakelijat ja markkinat tekevät valintansa. Elokuvallisten mediataideteosten tuotantokulttuurin muutos on kasvattanut haettuja tukisummia merkittävästi.

Elokuvallisen mediataideteoksen ja toisaalta lyhyt- ja dokumenttielokuvan välisen rajan häilyvyys on toisaalta tullut näkyviin myös ”kokeellinen” -käsitteen käytön inflaationa. Valtaosa mediataiteen tukihakemuksista kohdistuu lyhytmuotoisiin elokuvallisiin teoksiin, jotka joko esitetään ”yksikanavaisina mediataideinstallaatioina” eli videoprojisointeina galleriatilassa tai ne suunnataan suoraan festivaalijakeluun. Tämän laajan ja rajoiltaan häilyvän genren sisällä on viime vuosina toteutettu monia hienoja teoksia, joista useat ovat  saaneet merkittävää kansallista ja kansainvälistä levitystä tai voittaneet palkintoja kansainvälisillä festivaaleilla. Joukossa on myös aidosti kokeellisia, av-ilmaisullisia riskejä ottavia teoksia. Silti olen välillä joutunut kysymään itseltäni, onko ”kokeellisuudesta” muodostunut koodisana, jolla haetaan toteutusmahdollisuutta lyhytmuotoisille elokuvateoksille, joille ei syystä tai toisesta ole varmistunut TV-levitystä ja sitä kautta lyhyt- ja dokumenttielokuvatuotannoille vakiintunutta YLE-Elokuvasäätiö-AVEK yhteisrahoitusta. Erityisen haastavaksi tilanteen tekee se, että perinteisen elokuvarahoitusmallioption sulkeuduttua hakijan toiveet kohdistuvat mediataiteen rahoitukseen teoksen ainoana rahoituslähteenä.

Mediataiteen tuki on saattanut ajoittain tarjota eräänlaisen rinnakkaisen kanavan niille tekijöille, jotka eivät ole onnistuneet varmistamaan teossuunnitelmalleen TV-levitystä. Tämä on epäilemättä auttanut monia uransa alussa olevia tekijöitä luomaan ”käyntikortin”, joka on myöhemmin avannut ovia elokuvarahoituksen ja -levityksen puolelle. Lyhytmuotoisten elokuvallisten teosten kokeellisuus on kuitenkin osoittautunut tulkinnanvaraiseksi. Joskus hakuvaiheessa kokeellisina esitetyt teossuunnitelmat ovat tuottaneet teoksia, jotka ovat kerronnallisilta keinoiltaan perinteisempiä kuin monet viime vuosina toteutetut dokumentti- ja lyhytelokuvat. Näyttäisikin siltä, että viime vuosina mediataiteen ja lyhytmuotoisen elokuvan raja on osittain ollut levityksen sanelema. Rajalinjana on toiminut varmistunut TV-levitys tai sen puuttuminen ja tästä rajauksesta käsin määrittyneet rahoitusvaihtoehdot. Mediataiderahoitusmallissa tukisummat ovat jääneet olennaisesti pienemmiksi kuin elokuvarahoituksen puolella, millä epäilemättä on ollut seurauksia teosten toteutumiselle, niiden kerronnallisille ja tuotannollisille ratkaisuille.

Mediataideteokset ovat myös osa  taidemaailmaa ja niiden tuotantoon ja jakeluun vaikuttavat sen käytännöt. Onkin kiinnostavaa tarkastella mediataideteosten tuotteistumista taidemarkkinoilla suhteessa edellä kuvattuihin mediataiteen tuotantokulttuurin muutoksiin. Taidemarkkinoilla ansainnan logiikka on takapainotteinen. Toisin sanoen, julkisen tukirahoituksen lisänä toimii teoksen myyntitulo, jonka määrä riippuu taiteilijan markkina-arvosta. Myyntitulot eivät ole julkisia. Niillä ei myöskään pääsääntöisesti rahoiteta uusien teosten tuotantoa. Olen kerran viimeisen neljän vuoden aikana nähnyt rahoitussuunnitelman, jossa hakija investoi osan myyntitulosta seuraavan teoksensa tuotantokustannuksiin. Taidemaailman käytäntö poikkeaa elokuvatuotantorahoitusmallista, jossa TV-kanavan ennakko-osto on etupainotteisesti käytettävissä teoksen tuotantokuluihin.

Olen myös joutunut tuotantoneuvojakaudellani pohtimaan mediataiteen esityspaikkojen ja mediataidetuotantojen rahoituksen välistä suhdetta. Mikäli mediataiteilija onnistuu sopimaan museonäyttelystä, hän saattaa saada museolta joidenkin tuhansien eurojen tuotantorahan näyttelyn toteuttamiseen. Sitä vastoin gallerianäyttelystä hän joutuu maksamaan vuokraa, joka varsinkin suurempien, installaatioteosten esittämiseen sopivien gallerioiden osalta saattaa olla suurikin kustannus. Tämän lisäksi tulevat esityslaitekustannukset, jotka taiteilijan edellytetään pääsääntöisesti kattavan. Ammattimaistumisen paine näkyy myös esityslaitteiden ja niiden asennusten siirtymisessä yhä enemmän palveluksi, joka ostetaan alan yritykseltä. Joitakin vuosia sitten, kun AVEKin mediataiteen tuen huomattava pieneneminen kävi ilmeiseksi, tein päätöksen rajata AVEKin tukea kattamaan vain uusien teosten tuotantoa. Tavoitteena oli paitsi varmistaa, että tuki kanavoituu tekijöille mahdollisimman täysimääräisenä ja että kaikkia kohdellaan tasavertaisesti, myös asettaa kyseenalaiseksi se  itsestäänselvyys, että taiteilija automaattisesti vastaisi esitysinfrastruktuurista sellaisten peruslaitteiden kuin videoprojektorin ja sen asennuksen osalta. Tällä hetkellä mediataiteilija joutuu mielestäni kantamaan raskaan rahoitusvastuun, joka näkyy sekä teoksen tuotantorahoituksessa että esityslaitteiden kustannuksissa. Onnistuneella myynnillä nämä kustannukset saadaan yleensä katettua, mutta mikäli myyntiä ei tapahdu, ne jättävät taiteilijalle velkataakan, josta selviämiseen saattaa mennä kohtuuttoman pitkä aika. Onkin syytä kysyä, voisivatko museot, galleriat ja muut mediataiteen esityspaikat osallistua mediataideteosten tuotantoon etupainotteisemmin, esimerkiksi ennakkoesitys-, ennakkomyynti-, tai tilaussopimusten muodossa.

Valtaosa mediataiteen hakemuksista kohdistuu teoksiin, jotka tuotetaan vakiintuneille esitysratkaisuille: yksi- tai monikanavaiseksi videoprojisoinniksi galleriatilaan. Vuosittain vain kourallinen tekijöitä valitsee lähestymistavan, jossa esitysratkaisujen ja niiden tekniikoiden kokeellinen kehittäminen on osa teoksen tuotantoprosessia. Tällaisia ovat esimerkiksi interaktiiviset teokset, mutta myös erilaiset ääni-installaatiot, kokeellinen elektroniikka, mobiili- ja internetteokset tai kaupunkitilaan sijoittuvat tapahtumaluontoiset projektit. Näissä hankkeissa keskeiseen roolin nousee usein monialainen yhteistyö. Hankkeet muistuttavat muodoltaan innovaatiohankkeita, joissa teknologiakehitystä tehdään iteratiivisesti testien ja ongelmanratkaisun keinoin. Tällaiset kokeelliset projektit eroavat olennaisesti perinteisen av-mediatuotannon kaaresta. Myös teosten elinkaari on erilainen, sillä teokset saattavat vaatia kehittelyä eri esitysten välillä.

Kansainvälisen mediataiteen kentällä on usein viime aikoina käyty keskustelua siitä, mikä on kokeellisen mediataiteen (new media art) paikka taidemaailmassa. Useinhan kokeellista mediataidetta esitetään sen omissa konteksteissa kuten alan festivaaleilla (esim. Ars Electronica, Transmediale, ISEA) ja nämä esityspaikat on koettu jossain määrin marginaalisiksi taidemaailman puolella. Pohdin tämän kysymyksen historiallisia, institutionaalisia ja mediafilosofisia ulottuvuuksia väitöskirjassani. Tämän artikkelin rajauksen mukaisesti voi kuitenkin kysyä, mikä merkitys on sillä, että kokeellisten mediateknologioiden ja sovellusten kärkeä kehitetään usein osana akateemista tutkimus- ja kehitystyötä, tutkimushankkeissa, joissa on mahdollista investoida esimerkiksi kuukausipalkkaiseen ohjelmoijaan. Näitä hankkeita ei aina välttämättä viedä eteenpäin taiteilijavetoisesti.

Toisaalta, mikäli mediataiteilija on edellä kuvatun kaltaisessa kehityshankkeessa sekä taiteellisessa että tuotantovastuussa, on tuotannon läpivieminen äärimmäisen haastavaa sekä rahoituksen hankinnan että projektinhallinnan näkökulmasta. Kehitystyö on kallista ja edellyttää pitkäjänteisyyttä sekä tekijöiltä että rahoittajilta. Suomalaisen kokeellisen mediataiteen tuotantojen vähäisyys suhteutettuna esimerkiksi videoteosten määrään herättää kysymyksen siitä, onko tämän alan tuotantokulttuurissa katkoksia, joihin rahoituksella tai muilla tukitoimilla voisi vaikuttaa. Parhaimmillaan tämän alueen mediataideteokset voisivat tuottaa sekä tutkimuksellisesti kiinnostavia innovaatioita että taiteellisesti kiinnostavia teoksia.

Menestymisen strategioita

Mikäli mediataideteos tarvitsee toteutuakseen tavallista suurempia resursseja, edellyttää rahoituksen onnistuminen usein tekijältä laajapohjaista rahoitushankintaa, jota voidaan rakentaa eri keinoin. Monet mediataiteilijat suunnittelevat teoksesta eri versioita eri levityskanaville ja hakevat levityssopimusten varmistuessa tukea kyseisen av-alan rahoittajilta. Esimerkiksi elokuvallisesta teoksesta voidaan toteuttaa yksikanavainen teos TV- ja festivaalilevitykseen ja monikanavainen teos galleriassa tai museossa esitettäväksi. Teoksen versiointi eri levityskanaville on yleistynyt viime vuosina.

Toisaalta mediateknologiakehitystä sisältävissä hankkeissa kehitystyötä voidaan pilkkoa osaprojekteiksi ja hakea näille erillisrahoitusta. Tämä edellyttää usein sitä, että tekijä kykenee kääntämään hankkeesta esiin eri puolia eri rahoittajille. Myös erilaiset yhteistuotannon muodot saattavat auttaa lisäresurssien hankinnassa.

Tekijät voivat myös tuottaa mediataideteoksen rinnalla esimerkiksi valokuvasarjan, kirjan tai muun taidemarkkinoilla helposti myytävän tuotteen, jonka myyntituloja voidaan käyttää kattamaan tuotantokustannuksia tai taiteilijan palkkiota. Mediataideteoksen tuotteistaminen voi myös saada pitemmälle meneviä muotoja. Olen uteliaana seurannut, yleistyykö Suomessa kansainvälinen käytäntö, jossa mediataiteilija tilaa av-teoksen tuotantoyhtiöltä, esimerkiksi mainostoimistolta, tuotantokäsikirjoituksen pohjalta. Globaaleilla mediamarkkinoilla päästään näin hyödyntämään kustannustehokkaita alihankintaketjuja samalla kun  mediataiteilija kykenee pitämään yllä taidemaailman odottamaa tuotteliaisuutta.

Menestymisen strategiana voidaan nähdä myös niukkuuden estetiikka. Viime vuosina olen usein nähnyt, kuinka tekijät ovat toteuttaneet tarkasti ajateltuja ja hyvin rajattuja teoksia, joiden mittakaava on sovitettu käytössä oleviin resursseihin.

Mediataiteen rahoituksen tulevaisuuden haasteita

Olen edellä tarkastellut sitä miten ja millaista mediataidetta syntyy nykyisten rahoituksellisten rakenteiden tuottamana. Nämä rakenteet eivät ole staattisia, vaan muotoutuvat jatkuvasti. Uskon, että tärkeät kulttuuripoliittiset muutokset saavat alkunsa vallan mikrotasolla, päivittäisissä neuvotteluissa ja vähitellen muuttuvissa käytännöissä. Uusia toimijoita tulee kentälle, uudet synergiat mahdollistuvat.

Tiukkenevan taloustilanteen aikana rahoituksen hankinnasta tulee entistä haastavampaa. On todennäköistä, että vakiintuneita levitys- ja tuotantomalleja noudattavat teokset sovittautuvat rahoituksen kentälle helpommin kuin uusia ilmaisun, esittämisen tai jakelun muotoja etsivät teokset. Erityisen haastavia rahoitettavia tulevat varmaankin myös tulevaisuudessa olemaan teokset, jotka asettuvat edellä kuvailemieni rajalinjojen tuntumaan ja joissa teoksen mittakaava edellyttää laajaa rahoituspohjaa. Näiden teosten toteutuminen vaatii sekä tekijöiltä että rahoittajilta joustavuutta ja halua katsoa yli oman ammattikäytännön rajojen.

Kiitokset

Kiitän AVEKia ja suomalaisen mediataiteen kenttää luottamuksesta. On ollut hienoa päästä työskentelemään teidän kanssanne. Toivon onnea ja menestystä teille kaikille.

Toivotan onnea ja menestystä myös Elena Näsäselle, AVEKin mediataiteen uudelle tuotantoneuvojalle,.

Leave a Reply